J. V. Snellman nuorena. Valokuva maalauksesta. J. V. Snellman 1870-luvulla Eero Snellmanin maalaamana.

 

Johan Vilhelm Snellman (1806-1881), filosofi, yhteiskunnallinen kirjailija ja valtiomies, kansallisen sivistyselämän eloonherättäjä. Toimi Helsingin yliopiston filosofisten tieteiden professorina vuodesta 1856 ja senaattorina sekä valtionvaraintoimituskunnan puheenjohtajana heinäkuusta 1864 vaikuttaen ratkaisevasti mm. suomen kielen oikeuksia koskevan julistuskirjan ja oman rahan saamiseen.

Snellman syntyi 12.5.1806 Tukholmassa, jonne hänen vanhempansa merikapteeni Christian Henrik Snellman ja Maria Magdalena (os. Röring) olivat muuttaneet Pohjanmaalta. Perhe muutti vuonna 1813 takaisin Suomeen ja kymmenvuotiaana Johan aloitti opintonsa Oulussa. Syksyllä 1822 hän kirjoittautui samanaikaisesti Johan Ludvig Runebergin ja Elias Lönnrotin kanssa Turun Akatemiaan tavoitteenaan papin ura. Huhtikuussa 1831 hän suoritti Turun palon (1827) jälkeen Helsinkiin siirretyssä yliopistossa kandidaatintutkinnon, jonka painopiste oli filosofiassa. Suomessa oli valtavirtauksena tuolloin hegeliläinen filosofia, jota Snellmankin ajattelussaan seurasi korostaen kuitenkin valtion sijasta kansakunnan ja yleisen tietoisuuden eli kansallishengen merkitystä sivistyksen edellytyksenä. Snellman nimitettiin vuonna 1835 Helsingin yliopistoon filosofian dosentiksi, mutta hänen tiedemiehen uransa katkesi liian kiivaasti ja itsepintaisesti noudatettujen periaatteiden aiheuttamiin ristiriitoihin.

Snellman vietti vuodet 1839-42 Ruotsissa ja Saksassa ja tuolloin hänen tieteellinen tutkimustyö ja julkaisutoiminta olivat vilkkaimmillaan. Mm. hänen pääteoksenaan pidetty kirja Läran om staten ilmestyi vuonna 1842. Myös Snellmanin kansallinen ohjelma muotoutui selvästi matkan aikana. Snellman arvosteli ruotsinkielistä sivistyneistöä siitä, että se ei välittänyt väestön suomenkielisen valtaosan henkisestä ja aineellisesta kehityksestä. Snellmanin mukaan suomenkielinen rahvas oli sivistettävä.

Suomeen palattuaan Snellman muutti yliopistollisen uran ollessa edelleen tukossa Kuopioon vuonna 1843 toimiakseen yläalkeiskoulun rehtorina. Viran ohessa hän toimitti vuosina 1844-46 ruotsinkielistä Saima-lehteä, jonka merkitys suomalaisen sivistyselämän valveuttajana oli merkittävä. Saima kuitenkin lakkautettiin yhteiskuntakriittisyytensä vuoksi, mutta pian Snellman toi ajatuksiaan julki Elias Lönnrotin nimissä ilmestyneessä lehdessä Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning. Käytännöllisempiä neuvoja hän jakoi suomenkielisessä Maamiehen ystävä -lehdessä vuonna 1844.

Snellman avioitui vuonna 1845 kuopiolaisen apteekkarin tyttären Johanna Lovisa Wennbergin kanssa. Tällöin hän vuokrasi Kuopion lääninsairaalan taloudenhoitajalta O. E. Oppmanilta talon, jossa Snellmanit asuivat vuoteen 1849 saakka. Perhe muutti vuoden 1849 lopussa Helsinkiin, jonne oli suunnitteilla Snellmanin johtaman kauppaopiston perustaminen. Hanke kuitenkin kariutui kenraalikuvernööri, ruhtinas Mensikovin vastustukseen. Viranomaisten torjuva suhtautuminen Snellmaniin ei ollut vielä muuttunut.

Aleksanteri II:n noustua Venäjän valtaistuimelle yhteiskunnalliset olot tulivat Suomessakin vapaammiksi. Nyt muutamia vuosia Henrik Borgströmin kauppahuoneen apulaisena ja englantilaisen vakuutusyhtiön asiamiehenä toiminut Snellman kutsuttiin alkuvuodesta 1856 Helsingin yliopiston siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi. Myös Snellmanin julkinen valtiomiesura alkoi vuonna 1863 tapahtuneella nimityksellä senaatin jäseneksi ja valtiovaraintoimituskunnan johtoon. Snellman vaikutti ratkaisevasti siihen, että vuoden 1863 asetus suomen kielen oikeuksista saatiin aikaan. Siinä todettiin, että suomen kieli oli periaatteessa oleva tasa-arvoinen ruotsin kielen kanssa kaikessa hallinnossa, joka välittömästi koski suomenkielistä väestöä. Hän oli mukana myös mm. rahauudistuksen toteuttamisessa ja kansanopetuksen perustusten luomisessa. Suomi oli vuonna 1860 saanut oman virallisen rahayksikön, markan.

Aleksanteri II aateloi Snellmanin loppuvuodesta 1866 tunnustuksena pitkästä ja ansiokkaasta palveluksesta. Snellman ei ollut missään toimissaan tavoitellut Suomelle valtiollista itsenäisyyttä, vaan hänelle riitti autonominen Suomi, jossa vallitsisi omaleimainen kansallinen kulttuuri ja tietoisuus kansallisesta identiteetistä. Hänen ajamansa uudistukset - mm. suomen kielen aseman kohentaminen, rahauudistus, rautatieverkoston hahmottaminen ja valtiopäiväelämän elvyttäminen - muodostivat kuitenkin tärkeän perustan tulevalle itsenäistymiselle.

Snellman erosi senaattorin virastaan pari vuotta myöhemmin jouduttuaan kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin kanssa kiistaan Riihimäen-Pietarin rautatietä koskevista kysymyksistä. Ratkaisevat erimielisyydet syntyivät Snellmanin kannattaessa itsepäisesti kapeampaa ja myös kustannuksiltaan edullisempaa rautatien raideväliä, kuin Venäjän rautateiden raideleveys oli, sekä vastustaessa suurina nälkävuosina 1867-68 aliravittujen käyttämistä raskaisiin radanrakennustöihin.

Tämän jälkeen Snellman toimi mm. Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan puheenjohtajana. Snellman kuoli 4. 7. 1881 Danskarbyn maatilalla Kirkkonummella.

J. V. Snellmanin kootut teokset